Oon herännyt aamulla viideltä ja kuudelta lähdettiin ajamaan Mikkelistä Helsinki- Vantaalle. Aanulla olin aikamoinen tuuliviiri, kun ei tiennyt itkiskö vaiko nauraisiko. Viimeiset viikot on ollut tosi raskaita kiireestä johtuen ja siitä syystä ois tehnyt monta kertaa mieli vaan parkua ja käydä lattialle istumaan. Toisaalta oon odottanut tosi paljon lähtöä ja ollut siitä innoissani.

Oikeastaan vasta eilen tajusin, että oon lähdössä. Iski jonkin asteinen paniiki, joka onneksi meni ohi kun mietin realistisesti matkaa, sen pituutta ja sitä, etten lähde edes kauaksi.

Täällä ollessa on tuntunut myös vuorotellen väsyneeltä ja energiseltä. Välillä iskee ikävä ja ahdistus ja sitten taas otan itseeni niskasta kiinni:) Oon oikeastaan aika yllättynyt siitä, miten vahvasti reagoin lähtöön... Kai sitä on oikeasti vaan niin paskahousupelkuri, ettei osaa ottaa lunkisti, vaikka miten yrittäis. No mut siinä tapauksessa sitä pitää vaan alkaa pikkuhiljaa opetella. Stressaaminen ja asioiden jatkuva vatvominen on paitsi väsyttävää, myös pidemmän päälle helvetin ärsyttävää. Sovittakoon sitten niin, että matkan yksi tavoite on tehdä Annista lunkimpi!

Arvosana tälle päivälle ois noin ysin pintaan. OIkeastaan siihen vois vielä laittaa plussan päälle, sen verran positiivisin fiiliksin oon tällä hetkellä. Nyt kuitenkin yöpuulle, sillä huomenna katsotaan, että "Osaako se Anni edes leikkiä?", niin kuin perheen tyttö kaksi v. oli kysynyt:.Bonne nuit!