Ensimmäinen päivä on nyt takana ja tunteet on heitelleet laidasta toiseen. Pakko myöntää, että olen aika poikki. Arvasin, että lapset testaa mua, mutta poika on päättänyt testata ihan tosissaan. Tunnen itseni melkoiseksi diktaattoriksi, mutta pakkohan sitä on säännöistä pitää kiinni, että tästä jotain tulisi.

Normaalisti (siis jos olisin Suomessa lapsenvahtina) tiukkana pysyminen ja ehdottoman ei ehdottomana pitäminen ei olisi hankalaa tai kiristäisi edes hermoja. Nyt tilanne on kuitenkin tosi erilainen. Päällimmäinen syy siihen, että tämä päivä on tuntunut vaikealta on se, että olen itse ollut todella uupunut ja itku on ollut herkässä.

En muista, milloin olisin joutunut puremaan hammasta näin kovaa ja pyyhkimään vähän väliä silmäkulmaa. Tätäkö helvetillistä tunnetta kutsutaan ikäväksi? Sattuu, vaikka tietää, että ihmiset ei katoa Suomesta mihinkään ja, että aika, jonka täällä olen, on itse asiassa naurettavan lyhyt. Silti kiristää rintaa ja puristaa sydäntä. Mut ikävä tekee vaan hyvää, uskon niin. Se kasvattaa ja siinä punnitaan ihmissuhteen kestävyys ihan kunnolla. Huominen päivä on helpompi, tiedän sen.

Ja nyt illalla kun pääsee koneen ääreen rauhottumaan, tuntuu oma hötkyily taas tosi typerältä ja naurettavalta, kunnon drama queen:) Mut joo, tästä on suunta vain ylöspäin, sekä henkisesti että konkreettisesti, koska nyt lähden valmistautumaan mäkivetoihin:)