Ei vaan, on ne joskus muutenkin ihania. On se toisaalta aika herttainen näky, kun kaksi vuotias kiharapää huutaa silmät leiskuten ja on täynnä tunnetta ja voimaa. Korviin sattuu ja pahaa tekee, mutta ainakin sillä on tunteet:)

Minealla on siis jonkinasteinen uhmaikä. Se saa mielettömiä itkupotkuhuutokohtauksia aivan mitättömistä asioista. Se haluaa tehdä kaiken niin kuin se haluaa tehdä. Se paukuttaa veljeään päähän vähän väliä millin kirjalla, milloin kädellä. Se kiukuttelee, äittelee, murjottaa, tekee pahojaan.

Vaikeinta siinä on se, että vaikka kaksi vuotias kuulee puhetta, ei se aina sitä ymmärrä. Oon yrittänyt jutella Minean kanssa siitä, miksi se satuttaa tai tekee pahaa, mutta ei olla vielä kovin pitkälle päästy.Toimintapa on tämä"Minea on nyt kiltti ja pyytää veljeltä anteeksi. [5 sekuntia] Saako nyt mennä katsomaan teleä???"Niimpä niin.

Mutta no, ihmeet ei aina tapahdu hetkessä. Eli eiköhän tää tästä pikkuhiljaa. Sitä paitsi molemmat meni niin kivuttomasti tänään nukkumaan, että mun asenne positiivistui heti rutkasti.

Kaikista kohtauksista huolimatta ne on vaan niin ihania:) Tänään on laulettu (ok:minä lauloin ja Mikael ilmoitti, että hän aloittaa laulamisen vasta 5. vuotiaana), esitetty nukketeatteria (minä olin innoissani, lapset ei oikein), katseltu ja kuunneltu you tubesta lastenlauluja (Minea säikähti Rölliä, eikä pääse siitä yli) ja leikitty piilosta (lapset huusi viiden sekunnin jälkeen, missä ovat, kun mulla kuulemma kesti aivan liian kauan). Ja ensi viikolla taas uudet leikit, kujeet ja kohtaukset. Haaveilen vähän leipomisesta, askartelusta ja retkeilystä. Saa nähdä. Tää nanny alkaa innostua:)