Oon siis edelleen käynyt säännöllisesti juoksemassa, tosin kertoja on viime aikoina ollut vain se 2 tai 3 viikossa. Toisaalta viikonloppuisin tulee likkuttua muuten niin paljon, että ehkä se vähän  kompensoi.

Eilen mulla oli aamulla töitä kaksi tuntia, sit kahden tunnin tauko ja sit taas töitä. Ainut vaihtoehto lenkille oli keskipäivällä ja minähän oli päättänyt lähteä. Lenkkivaatteet niskaan ja menoksi. Tai niin minä ajattelin.

Heti ensimmäisten askelten kohdalla tuntui tuskaiselta. Lämpöä noin 35 astetta, tunti sitten syöty pasta painoi vatsassa ja edellisen illan punttailu kivisti vähän joka paikkaa. Heti alusta alkaen tiesin, että tämä on niitä lenkkejä, jotka tuntuvat jatkuvan ikuisuuden.

Alamäki meni kuitenkin melko hyvin omalla painollaan ja ajattelin, että kyllä tästä selvitään. Alamäen jälkeen tulin tasaiselle ja sitten alkoikin ahdistaa. Miten voi tuntua niin vahvasti siltä, että edessä oleva ilma on painavaa massaa, jonka läpi pitää väkipakolla tunkeutua? Aivan käsittämättömän kamala ja lähes sanoinkuvamaton fiilis, kun nojaa etuviistoon ja yrittää puskea eteenpäin, mutta mitään ei vaan tapahdu.

Sitten alkoi vielä mulle jo tutuksi tullut pitkä loiva ylämäki, jonka olen jo päihittänyt pari kertaa. Tällä kertaa mäki voitti, mulla ei ollut mitään mahdollisuuksia. Pelkää kävelykin ahdisti ja hengittäminen oli vaikeaa. Loppumatka meni kävellen ja välillä tasaisella otin pari hölkkäaskelta.

Lenkki kesti noin kolme varttia ja tuntui kahdelta tunnilta.Loppupäivän olinkin sitten aivan poikki ja jalat makaronia. Tulipas taas vähän kokeiltua itseään. Tarkoitus oli tänäänkin mennä lenkille, mutta saa jäädä ensi viikkoon.

Nyt alan pakkailemaan Hildesheimin reissua varten. Mahtavaa nähdä tuttuja. Tarkennuksena vielä, että menen moikkaamaan opiskelukavereitani Juhoa ja Niilestä, jotka ovat kyseisessä paikassa opiskelijavaihdossa. Tarkoitus on lähtee pelkillä käsimatkatavaroilla eli pitää jonkin verran pohtia mitä ja minkä verran voi ottaa mukaan.