Tänään vanhenin taas. Ei siitä mihinkään pääse- vuodet vierii nopeasti eteenpäin, vaikka päivät ja viikot joskus hidastelevatkin. Synttäriaamun vietin omassa huoneessa itseäni säälitellen. Oli tolkuttoman kurja fiilis ilman sen kummempaa syytä. Suututti, väsytti, masenti ja itketti. Kaksi vaihtoehtoa: masentua lisää tai tsempata ja lähteä pihalle. Valitsin jälkimmäisen.

Lenkkarit jalkaan ja reppu selkään, sitten junalla kohti suloista Einsiedelniä. Olen käynyt Einsiedelnissä melkein 10 kertaa, se on pikkuruinen kylä 15 minuutin junamatkan ja 2,80 frangin päässä. Ihastuin siihen heti ensi käymisellä ja siitä johtuen olenkin palannut sinne monta kertaa uudestaan. Tänään Einsiedelnin reissun tarkoitus oli kävellä ja ihmetellä, katsella ja nautiskella. Ensin hain kaupasta lounaaksi salaatin ja gipfelin, sitten etsin mukavan paikan, missä ne nauttisin. Eksyin keskelle peltoa loivaan mäkeen, istuin takin päälle ja nautin maisemista ja lounaasta. Aamun kiukkupeikot oli tässä vaiheessa lähteneet jo muualle. (äänistä päätellen ne on asettautuneet nyt Mineaan, joka ei selkeästikään olen menossa nukkumaan...)

Lounaan jälkeen lähdin päämäärättömälle kävelyreissulle. Edellisiltä kerroilta mieleeni oli jäänyt tolkuttoman pitkä silta järven yli. Olin aiemmin katsellut sitä kauempaa ja nyt päätin käväistä myös toisella puolella. Seisoin sillan aloituspäässä ja pohdiskelin. Sillalla ei nimittäin ole erillistä väylää jalankulkijoille ja pyöräilijöille, vaan heidän täytyy kulkea vajaa 5 metriä levellä sillalla autotiellä ajoneuvojen kiitäessä ohi. Katselin hetken ja koska autoja meni vain harvakseltaan, lähdin talsimaan suoraa siltaa pitkin toiselle puolelle. Oli kyllä mahtavat näkymät, vuoret nousivat järvestä ja pienet kylät oli suloisesti ripoteltu kukkuloiden rinteille. Tuuli ujelsi korvissa ja laineet liplatti alapuolella. Laineen liplatuksesta meinasi itse asiassa tulla hieman huono olokin:) Ylitykseen meni reilu kymmenen minuuttia. Olin haaveillut nousevani sillan toisella puolella olevan mantereen vehreille näköalakukkuloille, mutten yksinkertaisesti jaksanut. Tässä vaiheessa olin kävellyt vajaa kaksi tuntia, mutta edellisen päivän kävelyt painoivat jaloissa. (eilen: aamulenkki, päivä vuorilla ja iltalenkki juosten). Niimpä kiersin kylässä pienen kierroksen ja lähdin takaisin Einsiedelniin päin.

Takaisin tulomatkalla menin Einsiedelnin näköalapaikan puistonpenkille istumaan, totesin, että majoneesikastike on vallannut repun, siistin sen ja nautin maisemista. Oli mielettömän hyvä ja rauhallinen olla ja mietiskelin sitä, miksi se on monen mielestä niin käsittämätöntä ja outoa, jos en pyydettäessä lähde  yökerhoon tai pubiin. Miksi lähden illan vietosta yhdeksän aikaan, jos tuntuu siltä? Miksi menen mielummin istumaan pellolle ja fiilistelemään maalaismaisemia kuin ison kaupungin sykkeeseen? Koska olen maaseudun lapsi ja siitä ei pääse mihinkään. Ei ole parempaa paikkaa nauttia elämästä kuin maaseutumaisemat tai luonto. Ei ole tehokkaampaa ja luotettavampaa terapeuttia, jonka saa ilman ajanvarausta kuin luonto. Ei  ole aidompaa hajua kuin se paskan haju, mikä leviää järven puolelta toiselle, kun peltoa lannoitetaan luonnonmukaisin keinoin.

Olen viimeisen kahden viikon aikana lukenut kirjaa Täällä pohjan tähden alla. Kuvaukset luonnosta: puiden varjostamista kärripoluista, höyryä nousevista soista ja hämyisistä syysilloista iskevät suoraan suoneen. Voiko olla mitään parempaa? Mitä enemmän olen kaupunkeja nähnyt, paikkoja, missä kaikki on ihmisen koskettamaa ja luomaa, missä luonto on menetetty kokonaan tai se on vangittu puistoon tai istutuksiin, sitä enemmän olen alkanut arvostaa aitoa luontoa sekä maaseutua, missä luonto ja ihminen ovat edes jollain tapaa sopusoinnussa.

Kävin mielessäni pitkät ja hyvät pohdinnat ja tulin siihen tulokseen, että olen maalainen. Jos lähden mielummin lenkille luontoon tai istumaan pellon reunaan ihmettelemään kuin hämyiseen kulmapubiin, niin sitten lähden. Jos joku ei sitä ymmärrä, ei se sitten ymmärrä. Olen joskus yrittänyt saada itseäni useammin yöhön ja liikenteeseen, mutta kun jos ei innosta niin on turha lähteä suu mutrulla istumaan tiskille. Jos ei lähde niin ei lähde.

Odotan sitä hetkeä kun pääsen Rahulan lenkille auringonlasku aikaan. Yritän ajoittaa lenkin aina niin, että tietyn pellon kohdalla auringonlasku on parhaimmillaan. Kyseisellä pellolla on yleensä muutama hevonen ja alueella paljon lintuja ja vähän autoja. Jos ajoitus on hyvä, keskeytän juoksun  ja katselen auringonlaskua pienen hetken ja jatkan valtavalla energialla loppuun. Sitten fiilistelen kuikan kujellukset ja pulahdan suoraan saunasta viileään veteen. Parhaassa tapauksessa nukun puilla lämmitetyssä saunarakennuksessa ja herään aamulla kukon kiekumiseen ja lintujen lirkutukseen. Voin nimittäin kertoa, että voittaa krapulassa heräämisen liikenteen ääniin kaupungin keskustan harmaassa kivitalossa.

Oon maalainen- ja ylpeä siitä. Olihan synttärit:)