Huh, mikä lenkki. Oikeasti tuli kidutettua itseänsä ihan kunnolla äsken. Viikonloppu meni aika vähän liikkuessa, joten ajattelin tänään palata takaisin normaalirytmiin. Lähdin tuttua reittiä loivaa ylämäkeä kohti kukkuloita. Traktoriliikkeen kohdalta vasemmalle ja kevyesti alamäke.

Alamäen jälkeen mua vastaan tuli punavalkoinen kansainvaellus. Kaikki vauvasta vaariin (ja koiraan!!!) oli puettu punavalkoisiin asuihin ja nassikat huitoivat sveitsin lipuilla nilkoille. Tänään siis Sveitsin toivot ja kansallissankarit olivat saapuneet paikalle ja heidän kunniaksi oli järkätty jonkinlaiset tervetulijaisbileet (tän kun oisin tiennyt... :)). Jouduin siis pujottelemaan lenkkitossuissani tän punavalkoisen ihmisröykkiön välistä, jotta pääsin kotiin tuovalle tielle.

En ollut ennen juossut tätä lenkkiä näin päin ja minua odottikin pieni yllätys. Vanhan majatalon jälkeen tuli tiukka mutka vasuriin ja siitä se alkoi. Pieniä pyöräilijöitä siellä täällä sinnitteli eteenpäin puhisten hitaasti, mutta (epä)varmasti. Kyseessä oli siis tappavan kamala ylämäki, jonka olin päättänyt juosta.

Alkuun askeleet veivät joten kuten eteenpäin. Tunsin jopa lievää ylpeyttä omasta tarmostani kun ohitin isoja ja pieniä pyöräilijöitä, jotka puuskuttivat etanan vauhtia edetessään.Sitten viiden minuutin jälkeen oli aivan tuskaista. Oikeasti kunnon rääkkifiilis, veren maku suussa ja henki melkein salpaantunut. Vatsaa pisti ja maitohapot alkoi mennä jalkoihin. Mutta ei vaan pystynyt antaa periksi.

Kokonaisuudessaan tuo mäki kesti noin 8 minuuttia. Miten ne kolme viimeistä voikaan tuntua niin pitkiltä? Puuskutin ja puhalsin ja pääsin kuin pääsinkin lopulta mäen huipulle. Pakko oli sen jälkeen ottaa pari kävelyaskelta, niin tuskaiselta tuntui.

Kotiin tullessa oli aika voittajafiilis. Sitten suihkuun ja lasi kylmää vettä ja kylmää kaljaa:) Kyllä elämä taas maistuu. Öitä!:)